AGILITY

Harrastusten kannalta alkukantaisessa rodussa on aina haastetta erilailla kuin esim paimenkoirassa, mutta en usko, että mitään todellisia esteitä tälle harrastamiselle olisi. Pitää vaan opetella tuntemaan koiransa hyvin, että löytää sopivan motivointikeinon omalle koiralleen. 

Perulainen syttyy harrastaessa, mutta kotona se on rauhallinen. Joskus sitä voi haitata liika varovaisuus ja epäluuloisuus, mikä on tyypillistä alkukantaisille koirille, mutta yleensä jos koira innostuu harrastamisesta ja toimii viettipohjalta se sulkee ympäristön tietoisuudestaan ja antautuu viettien vietäväksi. Tuntemillani perulaisilla tuntuu olevan saalisviettiä sekä jonkin verran myös taistelutahtoa, näistä vieteistä voisi löytyä ne oikeat motivointi keinot. 

Perulaisen rakenne on terve ja liioittelematon. Perulainen on nopea ja notkea koira, agilityyn sopivan kokoinen. Karvattoman ja karvallisen kanssa harrastamisessa ei ole muuta eroa kuin sään kestävyys, joka sekin on hyvin yksilökohtaista. Karvallinen ei voi tulla agilityvalioksi koska AVA tarvitsee näyttelytuloksen. Arvokisoihin voi karvallinenkin rotukoirana päästä, kunhan muut arvokisoihin vaadittavat kriteerit täyttyvät. 

Minulla on henkilökohtaista kokemusta kahdesta perulaisesta. Molempien kanssa ollaan agilitya harrastettu. Omieni lisäksi olen saanut seurata useammankin ystävän perulaista agilityn parissa. 

Olemme Welhon kanssa harrastaneet agia jo 5,5 vuotta. Welho on iso naku perulainen. Alku sen kanssa oli todella hankalaa. Herkkänä koirana se otti nokkiinsa kaikista virheistä niin ettei suostunut esim hyppäämään aitaa kuukauteen jos rima tippui, hyppäsi kyllä muuria ja rengasta. Se ei kestänyt lainkaan mitään toistoja, mutta välillä siinä pilkahti suuri ilo ja riemu kentällä ja se, sekä kannustavat seurakaverit saivat minut jatkamaan. Vuosi vuodelta pääsimme pikku hiljaa eteenpäin ja rohkenimme möllikisoihin ja sitä kautta virallisiin kisoihin. Tällä hetkellä kisaamme maxi 2 luokassa 

Tällä hetkellä voin treenata Welhon kanssa kunnolla, sillä se kestää toistoja (useamman kisastartinkin saman päivänä), siinä on yleensä virtaa, motivaatiota ja iloa. Alku on ollut hankalaa varmaan siksi, että alkukantainen koira ei ole niin helposti motivoitavissa ja perulainen saattaa olla aika herkkis. Edelleen Welho on kuitenkin vähän tuulella käypä koira eli välillä ei oikein meno maistu. Kaiken lisäksi Welho on mun eka agilitykoira, joten seuraavan kanssa osasin jo toimia paremmin. 

Welhon tytär Haltia, nyt reilu vuotias, on toinen agilitaava perulaiseni. Se on ollut innostunut lajista koko pienen ikänsä. Olen itse osannut ruokkia sen motivaatiota ja se onkin helppo koira sen suhteen. Jo ihan pienestä pennusta olemme leikkineet sen kanssa ahkerasti ja siinä leikin varjolla tehneet ohjausharjoituksia jne. Täytettyään vuoden pääsin sen kanssa ohjattuun agilityryhmään ja edistyminen on hämmästyttävän nopeata. Sen työskentelymotivaatio on hyvä, eikä se ihan pienistä hätkähdä.  

Olen onnellinen saadessani harrastaa lajia, johon olen täysin hurahtanut ja nähdessäni kuinka koirani siitä nauttivat!

Kirjoittanut, Maija Heimonen ja perulaiset Welho ja Haltia